Ensimmäinen kisamatka

Ensimmäinen kilpailumatkani on saatu päätökseen tämän kevään osalta. Olo on jotenkin haikea, vaikka tästähän tämä kaikki vasta alkaa. Nyt se ensimmäinen etappi on kuitenkin ohi. Tulee väkisinkin fiilis – ”mitä nyt*?”, vaikka kaikki tulevaisuuden suunnitelmat onkin jo lyöty valmentajan kanssa lukkoon, sekä tiedän täsmälleen mitä nyt tapahtuu. Tämän Syksyn kilpailut jäävät minun osaltani välistä ja focus siirretty vuodelle 2016. Seuraava vuosi on erityisen tärkeä viimeisen junnu vuoteni vuoksi. Eli 2016 painetaan menemään kuutosvaihteella. Voih, vuosi tuntuu vaan niin pitkältä ajalta! Tosin kyllä se vuosi meni nytkin hujauksessa, kun viime keväänä laitettiin tähtäimet lavalle. Tuntuu, että aika vaan kiitää nopeammin mitä vanhemmaksi sitä tulee. Pienenä kun seuraaviin syntymäpäiviin oli ikuisuus !

Tein kisadebyyttini Kulttuuritalolla 19.4. Fitness Classicissa, jossa sijoituin yleisesä satrjassa toiseksi. Matka tähän ei todellakaan ollut minulle helppo. Kävin läpi kolme antibiootti kuuria dieetin aikana ja elämäntilanteeni oli todella stressaava pitkän parisuhteen eron jäljiltä. Viimeistään tässä vaiheessa tuli todistettua Juhani ”Tami” Tammisen viisaus ”95% asenne ja henkinen panostus on maksimissaan 50% fyysinen suoritus”. Elämä tuntui olevan yhtä isoa tasapainottelua henkisen ja fyysisen jaksamisen välillä. Mielessäni kävi matkan aikana monta kertaa, että jättäisin koko homman syksylle. Olisikin varmasti pitänyt jättää, jos olisin parhaaseen tulokseen tahtonut päästä fysiikaltani.  Miksi sitten jatkoin hampaat irvessä? Noh se tuntui oikealta. Olen kamalan kilpailuhenkinen ja kai olisin jotenkin tuntenut pettäväni itseni siinä tilanteessa, jos luovuttaisin. Kai halusin näyttää itselleni, että pystyn. Halusin ehdottomasti saada yhdet kilpailut alle ennen ensivuotta.  Nyt se tuntuu oikealta ratkaisulta. Nostan todella hattua niille, jotka pystyvät laittamaan pelin seis, kun asiat eivät sujukaan kuin Strömsössä.  Dieettiä siis jatkettiin ja olen itsestäni todella ylpeä, että saavutin tästä kaikesta huolimatta EM-paikan Santa Susannassa. Sijoitus siellä oli harmittavasti neljäs. Parempaan suoritukseen en kuitenkaan olisi pystynyt. Vapaaohjelmani meni kilpailuissa nappiin ja fysiikkakierroksella fiilis oli super! Viimeistelytkin toimi paremmin kuin Classicissa. Olin antanut kaikkeni.

Haluan kiittää kaikkia ympärillä olevia ihmisiä, ilman teitä minä en olisi tähän pystynyt, en millään. Isoin kiitos kuuluu valmentajalleni Mika Korhoselle, joka on toiminut matkan aikana myös omana psykoterapeuttina. Tunsin itseni aina erityiseksi jutellessani Mikan kanssa. Vanhemmilleni, jotka ovat jaksaneet katsoa minua äkäisenä ampiaisena, tiuskiessani kun on unohtunut mantelit kaupanhyllylle, taika paita on ollut ryppyinen pesusta tullessa. Ystävilleni, jotka ovat ymmärtäneet, kuunnelleet ja tsempanneet minua joka tilanteessa. Sonjalle suuri kiitos lihashuollosta, vaikka minä sinua aina niin vihaankin, kun murjot niitä penikoita auki, mutta seuraavana päivänä rakastan. Tämä TeamMiia on ollut minulle korvaamaton, kiitos!

Motivaationi on tällä hetkellä huipussaan. kehittymisen jano jäi kilpailuista yhtä voimakkaaksi kuin dieetillä jääkylmän fantan!  Nyt ollaan todella tärkeää kokemusta rikkaampana ja viisaampana matkalla kohti ensi vuotta!

Mistä se kaikki starttasi!

Heippa kaikille! Olen hautonut kauan päässäni ajatusta oman blogin kirjoittamisesta. Aloitetaan nyt sitten. Alku saattaa olla kankeaa ja jäistä luettavaa, mutta hei antakaa anteeksi, eihän kukaan ole seppä syntyessään :)
 

Nyt alkuun, musta tuntuu luonnollisimmalta raapustaa vähän tekstiä siitä, kuka minä sitten olen. Aatelin, että tekstin kirjottaminen olisi helppoa. Kyllähän olen 22-vuotta asunut tässä samassa kehossa ja  tunnen itseni. Mutta ei, tämä on tosi vaikeaa alkaa pukemaan sanoiksi sitä, mikä minä olen. Tottakai voisin alkaa latelemaan teille positiivisia adjektiiveja toisensa perään, kuten jossain CV:ssä. Mutta en tiedä, en halua antaa teille niin pintaliitosta kuvaa itsestäni. Kun en ole sellainen.

Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tätä on mahdotonta kerralla kirjoittaa. Tulevat lukijat saa varmasti musta just oikeanlaisen käsityksen ajan myötä.  Kerronpas nyt sit taustoista ja siitä miten olen tähän Fitneksen pariin ajautunut…

3-vuotiaana tarhassa olin se tyttö, joka vipelsi menemään pitkin tanteretta, välillä pystyssä, välillä kierien, välillä turpa kiinni tantereessa. Tarhasta lähdettyäni tarhatädit taisivatkin antaa vähän vinkkiä vanhemmille, että tyttö kannattaisi laittaa tanssimaan tms. Taisin jossain satubaletissa käydäkin, tosin roikkumassa siellä tangolla jaloistani ylösalaisin. Balettitanssijan ura ei ottanut tuulta alleen. Sitten tulikin eteen muutto saksaan muutamaksi vuodeksi. Kävin tarhassa, mutta enhän ujona tyttönä uskaltanut löytää vieraasta maasta kavereita. En osannut kommunikoida. Kyllä minä tarhassa kävin, mutta loppu päivät menikin sitten äidin kanssa kotona. Oi niitä aikoja. Taisin olla nyt jo siinä iässä, että muistijälkiäkin löytyy siltä ajalta. Olikohan hetkeäkään, kun olisin pysynyt paikallani. Kiipeilin kaikkialle, ei ollut väliä oliko se kiipeilyteline vai pihakoivu, latvaan oli päästävä.  Äiti sai kokoajan olla katsomassa perääni, ettei mitään satu. Harvoin minulle kyllä mitään sattuikaan. Varhain tuli siis huomattua, mistä tämä tyttö tykkää. Ja ei, se ei ollut barbeilla leikkiminen, eikä kuvakirjojen selailu.

Suomeen takaisin tultua, jostain tuli vinkkiä, että etsitään uusia pieniä lahjakkuuksia telinevoimistelun kilparyhmiin. Sinnehän minut potkaistiin. Se taisi olla menoa sitten vuoden 1998 syksystä eteenpäin. Kisahallilla on tullut vietettyä valehtelematta yli parikymmentä tuntia viikossa, tuhansia tunteja elämästä.  Mentiin voimistelu edellä aika pitkälle. Polvien kanssa alkoi tulla ongelmia jo varhaisina teinivuosina. Niistä selvittiin. 15-vuoden iässä lähti sitten alamäki. Vasen polvi sanoi työsuhteensa irti vierähtämällä pois paikoiltaan. Leikkausta piti kuitenkin odotella, niin pitkään, että pituus kasvu seisahtuu. Vuosi siinä taisi kulua.  Sitten leikkaukseen ja kuntouttamaan vuodeksi.  Onneksi telinevoimistelu on niin monipuolinen laji, että ei siellä salilla toimettomaksi jääty. Heitetään sitten jerryä vaikka valmentajan kanssa. Alettiin nähdä jo valoa tunnelin päässä. Koitti kuitenkin ensimmäiset kilpailut. Ensimmäinen liike. Ensimmäinen huti. Ja polvi sano uudelleen naps.. Taisin siinä vaiheessa sano iskälle saman tien, ”tämä oli tässä, vaihdetaan lajia”. Taisi siinä pari ärräpäätäkin lentää. 

Kokeiltiin hetki yleisurheilua, ja taisi siinä oma hevonenkin tulla hankittua. Sillä kilpailtiin sitten esteratsastuksessa. Kilpaillaan varmasti vielä joskus tulevaisuudessakin. Hevoset ja ratsastus on aina tuonut minulle vastapainoa kaikkeen. Rakastan sitä! 

Salitreenaus on ollut nyt muutaman vuoden osa minun arkea, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Pari vuotta olenkin jo haaveillut pääsystä kisalavoille. En sitten tiedä, miksi en sitä ole aiemmin asiaksi ottanut. Ehkä hieman negatiivinen sävy lähipiirissä tms. Spekuloidaan sitä myöhemmin. Viime keväänä salilla tuli kuitenkin juteltua Mika Korhosen kanssa, josta tulikin valmentajani. Lähdin ehkä hieman ahneena liikenteeseen ja halusin jo kevään 2015 kilpailuihin mukaan. Ja kun jotain päätän, niin yleensä näin on tapahtuva. Ensimmäisen kilpailudebyyttini hoidinkin alta pois Kulttuuritalolla 2015 huhtikuussa. Lajina luonnollisesti Vapari Fitness, eli Fitness. Tästä lisää seuraavassa jaksossa!